perjantai 15. elokuuta 2014

AU REVOIR

You will never be completely at home again. Because part of your heart will always be elsewhere. This is the price you pay for the richness of loving and knowing people in more than one place.
         - Miriam Adeney


Viimeisimmän postauksen tehdessäni vaihtovuotta oli jäljellä enää yksi kuukausi, ei edes sitäkään. Jotkut nokkelat ehkä ehti jo laskeskelemaan, että siitä päivityksestä on yli puolitoista kuukautta aikaa eli sanokaamme ääneen karu totuus: Suomessa ollaan. Vuoden jälkeen.

Miten nopeasti se vuosi menikään! Muistan niin hyvin kun vielä istuin perhoset vatsassa lentokoneessa vasta menossa kohti Ranskaa, autuaan tietämättömänä siitä mitä oli tuleman. Ja nyt se kaikki on eletty, se on ohi. 

Tämä on nyt siis virallisesti viimeinen vaihtoblogi-postaukseni, sillä koska vaihtarivuoteni on ohitse, ei blogillekaan enää ole virkaa, ainakaan “vaihtoblogina”. Jätän sivun kuitenkin edelleen henkiin Internetin ihmeelliseen maailmaan, jospa se jollekin vielä joku päivä toisi jotain iloa. Vähintään voin aina itse käydä lueskelemassa vanhoja kuulumisiani silloin tällöin hahah :)



Kaikista oudoimmaksi/hirveimmäksi Ranskasta lähdön teki se, että tiesin, että kun yhden kerran lähden täältä, en enää koskaan pääse takaisin. Ai miten niin, Finnairhan lentää kaksi kertaa päivässä suoraan Helsingistä Geneveen!!!? Fyysisesti takaisin pääsy on helppo juttu, vain noin parista sadasta eurosta kiinni, mutta viikoksi, kahdeksi tai edes kuukaudeksi takaisin meneminen ei tule koskaan olemaan täysin samanlaista kuin elämäni oli viime vuoden aikana. En enää koskaan tule menemään kouluun siellä samojen luokkakavereiden kanssa, monet ystäväni ovat jo nyt muuttaneet opiskelemaan eri kaupunkiin, vaihto-oppilasystäväni ovat kaikki palanneet takaisin kotimaihinsa…. Se ei vain tule olemaan sama asia. Voin päästä elämään pieniä osia vaihtarielämää aina Ranskaan palatessani, mutta elämääni siellä en tule koskaan saamaan takaisin sataprosenttisesti.



Suomessa takaisin oleminen tuntuu oudolta ja vaikka en täällä vielä niin kauaa ole ehtinytkään olemaan,  koti-ikävää takaisin Ranskaan olen ehtinyt jo potemaan, hahaha. Kuvien katselu ja asioiden muistelu auttaa kuitenkin jonkun verran joten taidanpa ihan omaksi ilokseni kertoilla tähän ihan viimeisten vaihtoviikkojen tapahtumia.

Heinäkuun alku, eli viimeiset kaksi-kolme viikkoa kuluivat kiertäessä ympäriinsä näkemässä kavereita ja, surullista kyllä, sanomassa hyvästejä. Minulla oli minuuttiaikataulu viimeisten parin viikon aikana jotta saisin otettua kaiken irti ajasta mitä oli jäljellä. Tosi moni läheinen vaihtari lähti kotiin ennen mua, ja tuntu ihan kuin se olisi ollut jonkinlaista Nälkäpeliä, ihmisiä vain lähtee ympäriltä ja lopulta on vaan yksin jäljellä. Eihän kaikki sieltä siis lähteneet, mutta vaihtarikavereita tosi paljon, eikä mulla kaikki ranskakaveritkaan ollu mukana ihan loppuun asti, sillä niilläkin oli omia menoja ja lomasuunnitelmia ja niin pois päin. Sekin teki jäähyväisisten ja lähtemisen tajuamisesta vielä vaikeampaa, sillä en joutunut sanomaan heippoja kaikille samaan aikaan, vaan melkein joka päivä jollekin.


pancakes for canada day !




tokan perheen pikkusisko :)







Genelle lähti viikko mua aikasemmin :(
Pascaline 


Mun vaihtovuoden viimeisen viikonlopun kruunasi Musilac-musiikkifestari, joka järjestettiin mun kaupungissa ja jonne mulla oli, bien sûr, kolmen päivän lippu. Noi kolme päivää oli ihan huippuja, meillä oli vähintään 20 ihmistä kotona telttailemassa mun, mun hostsiskon ja hostvanhempien kavereita koska asuttiin vaan noin 10min festarialueelta. Artistit oli tosi hyviä, tunnettuja ja mulle vähän tuntemattomimpiakin, kuten Stromae, London Grammar, Bakermat ja Fauve. Koko Musilac tuntui vähän kuin mun jäähyväisjuhlalta samalla, sillä siellä näin tosi montaa mun kaveria koulusta viimeistä kertaa. Mutta se oli hienoa, koska muuten en niitä kaikkia olisikaan ehtinyt erikseen tavata eikä kaikkien kanssa oltukaan niin läheisiä, mutta se oli kiva viettää viimeisiä päiviä siellä törmäillen  ystäviin ja tuttuihin ja hyvää musiikkia kuunnellen. Ainut ikävä juttu tai vastoinkäyminen sattui ihan viimeisen festaripäivän (taisiis yön) lopussa, kun sunnuntaina yönä kotiin palatessa huomattiin, että meidän taloon oli murtauduttu konserttien aikana. Multa henk koht oli viety järjestelmäkamera ja monta sataa euroa käteistä + muilta talon asukkailta ja vierailta kaikenlaista muuta. Tosi ikävä loppu niin mahtavalle viikonlopulle, mutta no can do se on elämää. Nyt vaan odotellaan jos saadaan vakuutuksesta korvauksia vai ei. 

STROMAEEE


mes filles 





Ihan kaksi viimeistä päivää (ma ja ti, lento lähti ke aamulla) vietin paljolti kavereiden kanssa, sekä koulusta että sen ulkopuolelta, paitsi tiistai-illan pyhitin mun ekalle ja vikalle hostperheelle ja perheystäville sekä pakkaamiselle. Tokalle perheelle oli pitänyt käydä sanomassa heipat jo aikaisemmin. Tiistaina kävellessä kotiin kaupungilta itkin kuin vesiputous, sillä olin juuri sanonut heipat joillekin koulukavereille, mutta muuten ei tullut hirveästi itkettyä. Varmaan se johtui siitä järkytyksestä ja ettei osannut tajuta asiaa, vähän niin kun jo tossa vähän aikaa sitten tuumin. 


vika päivä koulukavereiden kanssa :)




pakkaus ke aamulla klo 4

Keskiviikkoaamuna startattiin hostperheen kanssa kohti Geneveä klo 8 maissa aamulla. Lentokentällä seuraan liittyi ensimmäinen hostperheeni. Kotiinlentopäiväni oli sattunut hauskasti samaksi (sekä lentokenttä ja ajankohta !!) kahden toisen vaihtarin, vieläpä minulle hyvien ystävien brasialaisen Joaon ja meksikolaisen Alanin kanssa, joten lentokentällä oli sinä kyseisenä aamuna paljon minulle tuttuja kasvoja, sillä tunsin myös joitakin heidän hostperheitään. Eikä siinä vielä kaikki: myös yksi parhaista kavereistani, Lucas, joka on ranskalainen, mutta oli vaihdossa pari vuotta taaksepäin Australiassa, oli sattumalta bookannut lennon samalle aamupäivälle lähteäkseen takaisin Ausseihin kuudeksi viikoksi tapaamaan ystäviään ja hostperheitään. Lucasin mukana lentokentälle saapui myös kaksi muuta parasta ystävääni, Baptiste ja Léa, sanomaan heipat minulle ja Lucasille. Kentällä siis riitti porukkaa.
Genevessä..


Helsingissä
Odottaessani matkatavaroita Helsinki-Vantaan lentokentällä olo oli tosi epätodellinen, tyhjä. Samalta olin tuntenut jo viimeisen viikon ajan ja samalta tunsin vielä pari viikkoa kotiinpaluun jälkeenkin. Ja hieman edelleen. En pystynyt tajuamaan että lähden, kieltäydyin myötämästä sitä itselleni. En edes itkenyt hirveitä määriä lähtiessäni, vain pari kyyneltä sanoessani heipat perheilleni ja sitten lentokoneessa hieman lisää. Tunsin vain oloni niin tyhjäksi.

Kotimaan puolella lentokentällä vastassa olivat äitini, isosiskoni ja paras ystäväni. Kentältä menimme suoraan käymään isäni mökillä, missä pikkusiskoni Lilli vietteli juuri yhdeksättä syntymäpäiväänsä.

Vaikka vaihtovuosi on takanapäin eikä enää koskaan tule takaisin, säilyvät erilaiset muistot ja kokemukset sydämessäni aina. Tästä jatkuu elämä eteenpäin, kukaa tietää mihin suuntaan ja mine sitä loppujen lopuksi päätyykään! Kiitos kaikille vuoden aikana kertyneille lukijoille ja kommentoijille, toivottavasti olette saaneet viettää muutaman mukavan hetken minun oman elämäni parhaan vuoden parissa. Bon courage pour la suite !

Kaisa